Amsterdamin kuuluisaa punaisten lyhtyjen aluetta ollaan entisestään pienentämässä ja pitihän sielläkin käydä tuijottelemassa lähinnä itäeurooppalaisia naisia. Täytyy sanoa, että makunsa on kullakin. Kuuluisa, kaikille itotytöille omistettu "Belle" patsas nökötti yksinäisen näköisenä aukiolla.   
 

         

   

 

      

  

 

 

Nämä aidot puukengät mahtuivat juuri ja juuri matkalaukkuuni. Poika oli iloinen uusista kesäkengistään.

Amsterdam on mukavan oloinen kaupunki, jonne kannattaa varmasti mennä uudestaankin. Samoin koko Hollanti. Minusta Hollanti on iso hienosti hoidettu puisto, kuvaus joka huvitti ystävääni. Mutta mitä muuta voi sanoa maasta, joka on täysin ihmisen tekemä? Ei laaksoa, ei kukkulaa, jota ihminen ei olisi sinne itse tehnyt.

Menomatka Helsingistä Amsterdamiin sujui turvatarkatusta lukuunottamatta mukavasti: jopa koneessa tarjoiltu kahvi ja sämpylä oli harvinaisen hyvää.

EU:n määräys laittaa nestemäiset tuotteet litran pussiin meinasi koitua tuliaisteni kohtaloksi: olin ostanut aamulla tuliaisiksi ystäväperheelleni poron-, hirven- ja karhunlihasäilykkeitä pienet purkit, joita en tosiaankaan lukenut nestessä sisältäviin, ja siten muovipussiin laitettaviin nesteisiin. Olin matkalla vain käsimatkatavaroilla. Kun turvatarkastaja sitten tutkaili matkatavaroitani hitaasti ensin skannerin läpi, sitten toinen alkoi tonkia tavaroita hihnalla, en ymmärtänyt, mistä voisi kiikastaa. Koska halusin tuliaiset mukaani, ei auttanut muu kuin lähteä vielä matkalaukkua ruumaan laitettavaksi.

Siellä tuli toinen viivästys: virkailija sanoi, että toinen laukkuni maksaisi 40 euroa. Totesin, etteihän minulla ollut kuin tämä pieni laukku. Hän sanoi, että minulle on merkitty toinen jo ruumaan laitettu. Totesin, ettei vika ollut minussa vaan järjestelmässä: olin tässä ensimmäistä kertaa ja minulla oli vain yksi laukku. Hän nousi ylös ja lähti keskustelemaan toisen virkailijan kanssa. Muutaman minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja totesi, että ilmeisesti minulle oli merkitty sukunimikaimani laukku ja korjasi tiedon koneelle.

Vaikka Shipholin lentokenttä on iso, junat oli helppo löytää. 1,5 tunnin matka Eindhoveniin maksoi 18 e. Juna oli turkasen täynnä, eikä siellä ollut mitään tarjoilua. Harmitti, kun en ehtinyt edes vesipulloa lentokentältä ostamaan. Tasainen maasto, ohi vilistävät kylät ja kauniit talot pihoineen pitivät minut hereillä. Tykästyin junamatkan aikana hollantilaisiin taloihin, ne olivat pääsääntöisesti korkeintaan 3 kerroksisia ja jyrkästi harjakattoisia. Ja tehty tiilestä tai kivestä - puutaloja ei silmiin osunut. Kotieläimet, hevoset, lehmät, lampaat, kanat olivat jo pelloilla. Samoin hanhet ja joutsenetuiskentelivat rajanvarsikanaaleissa.

Ystäväni Ria oli minua vastassa rautatieasemalla miehensä kanssa ja ajoimme puolentunnin matkan heidän kotiinsa Sint-Oedenrodeen, joka on pienempi kylä Eindhovenin lähellä.
 

 
Rian kanat olivat jo ulkona




1400 luvulla rakennettu, alunperin 'Strijpe' -niminen linna, jota laajennettu 1900 luvulla ja uudelleen nimetty 'Henkenshage' n linnaksi. Linna toimii nykyään juhla- ja kokous ja koulutuspaikkana. Upeita kuvia linkistä lisää.

Lähdenpä sitten moikkaamaan hollantilaista kirjekaveriani Riaa Hollantiin. Olemme kirjoitelleet sähköposteja jo kolmatta vuotta ja hän on kysynyt jo reilun vuoden, koska tulen hänen luokseen käymään. No, lupasin viimevuonna, että ensi keväänä. Ja lupaukset on pidettävä.

Lennähdän Amsterdamiin 31.3. joten matkaan on enää kuukausi. Amsterdamin matkaa tästä ei kuitenkaan tule, sillä Ria asuu eteläisessä Hollannissa maaseudulla. Olen antanut Rialla vapaa kädet suunnitella, mitä minulle maastaan näyttää, joten odottelen jännittyneenä, mistä itseni löydän. Ja mitä näen. Tuulimyllyjä? Tulppaaneja? Puukenkiä? Voiko kliseisempää ajatusta ollakkaan? Pitäisköhän sitä mennä tässä vaiheessa kirjastoon katsomaan jotain matkakirjaa, ja tutustua asiaan tarkemmin? 

Jos on Suomen syksy ollut täynnä sadetta, pimeyttä ja tuulta, ei tanskalaisia ole hellitty sen paremmalla säällä koko syksynä. Eikä joulukuinen viikonvaihde  Kööpenhaminassa tehnyt tästä poikkeusta, ehkä noin tunnin verran koko viikonloppuna saimme kylpeä auringonpaisteessa, muutoin keli ei suosinut.

Ensimmäisen illan kävelystä perjantaina ei montaa kuvaa tullut otettua, niin pimeää oli ja kamerani ei suosi kuvausta silloin. Kuninkaanlinna tuli kuitenkin nähtyä ja todettua, että ulkopuolella kävelevät vartijat vartioivat "tyhjää" linnaa, kuningatar ei ollut kotosalla. Iso, hulppea linna kuitenkin oli. 

M/S Antonin hiljainen mielenosoitus nälänhädän lopettamiseksi vuoteen 2015 mennessä pysäytti vaikuttavuudellaan ohikulkijat. Paikkakin oli oiva, kävelyraitin toisella puolella oli hienosto kahviloita ja ravintoloita.

Aamukävelyn kohde oli kaupungin tunnetuin nainen, Den Lilla Hav Fruen, eli pieni merenneito.  Yllättävän pienihän se onkin ja niin lähellä rantaa, että joku oli taas sotkenut hänen kaulansa pinkillä maalilla.

Sitä katsellessani tuli mieleeni, että kuinka kauan menee, ennenkuin Havis Amanda saavuttaa saman maailmanlaajuisen kuuluisuuden?

Pienen merenneidon lähellä oli myös toinen patsas, joka taas isolla koollaan vangitsi katselijan. Jos ymmärsin jalustaan kaiverrettuja kuvia oikein, kyseessä lienee merenkulkijoiden muistoksi pystytetty suojelusenkelipatsas. Varsinaista nimeä en sille löytänyt.

Lyhyen kävelymatkan päässä Mereneidosta sijaitsee vanha varuskunta-alue Kastellet jota ympäröivillä valleilla ihmiset kävelivät ja lenkkeilivät.

Jäljellä oli myös muutama lelumaisen komea tykki

Alueen sisällä oli myös kaatuneitten tanskalaisten muistomerkki, jossa paloi ikuinen tuli. Valitettavasti muistomerkkiä kuvatessani keskityin asettelemaan tulta sopivaan kohtaan kuvassa, enkä huomannut yhden e-kirjaimen putoamista toisesta nurkasta ulos. 

 En Tid. Et Sted. Et Menneske.

Rosenborgin linnan kauniissa puistossa törmäsimme upeaa patsaaseen ja kas kummaa, kukkiviin ruusuihin.

Valitettavasti saavuimme linnan puistoon 15 minuuttia ennen linnan sulkeutumista, emmekä päässeet katselmaan sitä ja sen aarteita sisältäpäin. Sen sijaan yritimme päästä siellä olevaan ravintolaan kahville, vaan "hovimestarimme" totesi, etteivät tarjoa vain kahvia lounasaikaan... hmm. ehkä lounasaikaan tyhjä ravintola on parempi kuin 3 kahvinlitkijäturistia?

Kööpenhaminaa ei voi ohittaa mainitsematta polkypyöriä. Niitä on isoina ryppäinä kaikkialla ja niitä on paljon, ehkä miljoona ja niitä on kaikenlaisia. Talojen vierustat pursuavat pyöriä, harvoin mihinkään telineeseen asetettuina. Vanhahtavat mummopyörät ovat ihastuttavia, samoin erilaiset koppipyörät, millä kuljetetaan tavaroita, lapsia, koiria ja näimpä jonkun aikuisenkin sellaisessa. Tarikalla ei saa ihmisiä kuljettaa. Mutta toisin kuin Helsingissä, niitä ei tarvitse väistellä muulloin kuin katua ylittäessä, eikä juuri silloinkaan. Autoille, pyörille ja jalankulkijoille on omat kulkuväylänsä ja kun pysyttelee omallaan, liikenne sujuu mallikkaasti.

Tivoli lienee yksi kaupungin turistikohteista. Jouluaikaan huvipuisto on edelleen toiminnassa ja joulumarkkinat ovat vallanneet myyntikojuineen alueen. Ihmisiä illan pimenevinä tunteina siellä oli massoittain. Kun pääsymaksuun, n. 13 e ei kuulu mitään muuta kuin porttien läpi pääseminen, se lienee myös aikamoinen tulonlähde. Koska matkan tarkoitus oli käydä pojan lisäksi joulumarkkinoissa, maksu oli helppo suorittaa.

Mukavaa Joulua toivotti mm. tämä kampaamon joulutontutar. Mukavaa Joulua kaikille!

Kun tätä kirjoittelen on kesäisestä Caminosta jo monta kuukautta, ensi lumikin on satanut jo osaan Suomea. Valokuvia järjestellessä, muistiinpanoja tänne nettiin laitellessa ja muistellessa pieniä tapahtumia uusien ystävien kanssa sähköpostissa, matka on pysynyt mielessä. Fyysinen väsymyskin on jo poissa. Varpaankynsi kasvaa takaisin, rakot ovat enää vain muistoja.

*Camino vaatii veronsa*, mutta antaa myös todella paljon.

Lähdin matkaan yksin, mutta ihan alkumetrejä lukuunottamatta en tuntenut olevani yksin. Caminoperhe muodostuu todella nopeasti kun on avoin ja vastaaottavainen. Jos siis mietit lähtöä, lähde. Jos epäröit, sekin kuuluu elämään. Mutta kun olet perillä, tiedät miksi lähdit.

Camino maksoi 30e päivä eli 22 päivää 650 e. Lisäksi lennot ja bussilippu Barcelonaan, yhteensä 383,40 eli yhteensä 1033,40e. 46,77 e per päivä ruuasta, juomasta, majoituksesta ei sekään ole paha hinta Espanjassa. 

35+10 litran rinkkani painoi lähtiessä 8 kilon sijasta 10,8 kg. Minulla ei ollut turhaa tavaraa koko kuukauden reissua ajatellen, mutta ne painoivat liikaa. Sillä, että viettää lopussa kaupunki/rantalomaa kuten minä, oli vaikutusta tähän asiaan. Pudotin matkan varrella itsestäni 4 kiloa elopainoa, joka kyllä tasoittui takaisin muutamassa viikossa.

Huomenna, 21.11. kokoontuu ensimmäistä kertaa Caminoporukkaa Helsingissä, Lasipaltsin kirjastossa. Minä aion mennä sinne kuulemaan muiden kokemuksia, oppimaan uutta. Jos sitä vaikka vielä innostuisi tutkimaan muitakin reittejä kuin Camino Francesia!

Kello ei ollut yhdeksääkään, kun taas poistuin hotellista kadulle. Ilma oli vielä pilvinen, joten en kiirehtinyt suoraan rannalle, vaan kävelin kaikessa rauhassa satamassa ja kävin aamiaisella. Taivaalle katsellen totesin, että jos haluan ottaa aurinkoa matkallani, se oli tehtävä tänään ja nyt, joten kävelin rannalle ja otin aurinkoa seuraavat neljä tuntia. Ilma oli edelleen pilvinen, mutta aurinko paistoi kuumasti ne hetket, kun pilvet eivät sitä varjostaneet. Välimeri tuntui lämpimältä, oli ihana uida ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Rannalla kulki aasialaisia naisia tarjoamassa hierontaa 5 e, mutta en tarttunut tilaisuuteen, vaikka sitä minulta kyseltiin jopa kyllästymiseen asti. Erikielinen puheensorina ympärillä mietin, missä kaikki suomalaiset ovat. En ollut tavannut muita suomalaisia kuin yhden pariskunnan kolmeen päivään. Huominen kotiinpaluu ja koti-ikävä on mielessäni ilmeisesti.

Enemmän ja vähemmän punaisena lähdin kaupungille ostamaan ne puuttuvat tuliaiset. Onnekseni kaupungissa oli meneillään jo mahtavat ale-myynnit.

Skootteri on Barcelonassa ehdoton kulkupeli nro uno.

Muutaman tunnin päästä olin ostanut mitä halusin, ja käytyäni syömässä kiinalaisessa ravintolassa todella hyvän aterian, lähdin suosiolla hotellille lepäämään, pakkaamaan tavarani ja valmistautumaan aamulla lentokentälle lähtemiseen. Bussipysäkin olin jo varmistanut eilen, joten sen löytäminen ei tuottaisi vaikeuksia.

 Pullaa...!!

Levättyäni muutaman tunnin, palasin vielä katsomaan öistä Barcelonaa. Ihmisiä käveli massoittain Ramblasta pitkin edestakaisin, jonot baareihin ja ravintoloihin olivat pitkät. Kävelin muutaman korttelin ympäri ja totesin, että nukkumatti odottaa. Seurassa täällä olisi mukava iltaa viettää, mutta yksin se tuntui nyt vain väkinäiseltä. Seuraavan kerran sitten tänne jonkun kanssa niin voisi iltaelämästäkin nauttia kohtuudella.

Paitsi putket ja ovet, hotellissa paukkuu, natisee ja vinkuu muutakin. Nuoriso bailaa kaupungilla ja palaa myöhään aamuyöstä harrastamaan sitä, mistä lapset saavat alkunsa. Tämä keski-ikäinen täti on sen verran häveliäs, ettei kerro muuta, kuin että korvatulpatkaan eivät tänä yönä auttaneet nukkumaan rauhassa enää 3 jälkeen yöllä. Ei kun tyyny päänpäälle ja metakka laskeutui sille tasolle, että nukkuminen onnistui taas.

Ylös kahdeksalta, suihku ja vaatteet päälle ja kaupungille. Hotelli oli hiljainen, lisäkseni näin vain yhden keski-ikäisen miehen alakerrassa. Respan uudet pojat katsoiat minua hieman uteliaana kun palautin avaimen ja toinen kysyi, miten olin nukkunut. Hyvin, valehtelin ja toinen naurahti toivottaen minulle hyvää päivää kaupungilla. Viimeiset juhlijat tulivat samalla oven avauksella sisään. Joitakin nuoria nuokkui onnettoman näköisinä kuka missäkin ja ihan oikeasti joitakin tuli sääli. Eräs italialainen poika istui kadulla edessään muki ja kyltti: "Ne ryöstivät minut kaiken. Auta minua pääsemaan Italiaan takaisin." Kävelin Ramblasta ylöspäin ja jäin aamiaiselle hiljaiseen baariin. Barcelonasta varoitettiin taskuvarkaiden kaupunkina ja päätin huolehtia itsestäni sen mukaisesti, sillä eihän sitä koskaan tiedä.

Kävelin Placa de Catalunyan turisti-infoon ja ostin päivän lipun turistibussiin ensimmäisenä tavoitteeni mennä Gaudin suunnittelemaan Sagrada Familia - kirkkoon. Jono sisäänkäynnin edessä oli jo melkoinen, vaikka kello oli vasta 10. Asettauduin jonon päähän ja bussikyydin aikana alkanut tihkusade jatkui. Sateenvarjokauppiaat yrittivät myydä turisteille sateenvarjojaan 5 e. Puolen tunnin päästä jono oli edennyt lippuluukulle asti ja pääsin astumaan tuohon erääseen maailman kuuluisimpaan keskeneräiseen rakennukseen, jonka yksityiskohdat olivat jo hämmentäneet minut.

Ensinäkymä Sagradaan turistibussin kyydistä

Rakennuksen hissit eivät olleet käytettävissä, joten tänään ei päässyt ylös torneihin. Mutta alakerrassa riitti katsottavaa ihan tarpeeksi. Olin mykistynyt heti astuttuani kiviovista sisään. Kirkon taivaisiin asti ulottuvat ikkunat toivat saliin uskomattoman kauniisti valoa. Osassa ikkuita oli upeita lasimaalauksia, osa oli paljaaltaan.

 Salin keskelle oli laitettu tuolirivistöt niille, jotka halusivat hiljentyä.

 Sagradasta lähdettyäni hyppäsin hetkeksi täyteen turistibussiin, kunnes kävelin Park Gueliin, joka on myös Gaudin suunnittelema. Upeassa puistossa oli paljon lohikäärmemäisiä esineitä. Palasin pysäkille ja istuin lähes koko sinisen linjan katsellen kaupunkia, kunnes vaihdoin punaiseen linjaan ja hyppäsin pois Montjuicin museon kohdalla. Pidin picnic - tauon ja sulattelin Sagradaa ja näkymää, joka avautui kaupungin yli. Barcelona oli suuri ja kaunis kaupunki, enkä millään pystyisi sulattamaan, näkemään kaikkea, mitä se tarjoaisi. Oli tehtävä valintoja käytettävissä olevan ajan ja jo oman matkabudjetinkin takia. Päätin jättää käymättä upean Museu Nacional d'Art de Catalunyassa eli kansallismuseon sisällä. Picasso ja Gaudi saisivat riittää tällä kertaa. Kuunneltuani katusoittajia, joita kukkulalla oli useita, palasin turistibussin kyytiin ja ajelin kohti kaupunkia.

Barcelonaa ei voi kokea ilman jonkinlaista kytköstä jalkapalloon

Kävelin Hard Rock cafehen ja ostin perheen nuorisolle pakolliset t-paidat. Olisin jäänyt syömään kuuluisan hampurilaisen, mutta mukavan tarjoilijaneidon mukaan jono oli ainakin tunti. Empä jäänyt sitä odottelemaan vaan päätin syödä muualla.

Ruokailun jälkeen kävelin keskustassa etsien tuliaisia perheelle, mitää kuitenkaan ostamatta. Aloin väsymään liikeellä olemiseen ja väen paljouteen joten päätin pikkuhiljaa lopetella reissuani. Kävin ruokakaupassa ja palasin hotelliin seitsemän aikaan illalla. Hotellin aulassa olevat tietokoneet olivat vapaina joten laittelin reilun tunnin ajan viestejä kotiväelle ja kavereille, kunnes kipusin taas huoneeseeni. Kävin suihkussa ja vetäydyin peiton alle syömään ja kirjoittelemaan matkapäiväkirjaani. Dana tekstaili olevansa hyvää vauhtia matkalla kohti päämääräänsä Santiagoa. Minusta se oli ihmeellistä. Kun nuoriso alkoi liikehtiä hotellissa, pistin korvatulpat korviin, tyynyn päänipalle ja nukahdin tyytyväisenä.

Vietin kolme mukavaa päivää Barcelonassa 3 viikkoisen caminoni päätteeksi. tässä pätkiä siltä reissulta.

Pitkä ajomatka Leónista Barcelonaan sujui rauhallisesti hyvällä bussilla ja kahden bussikuskin voimalla. Bussi oli aika täynnä Burgosiin asti, Barcelonaan asti tuli vain reilu kymmenen matkaajaa. Oli hassu katsella miten reitti mukaili kävelemääni caminoa - taaksepäin. Näin tuttuja paikkoja, teitä, maamerkkejä ohikiitävän hetken. Sama matka, jonka minä kävelen päivässä, menee bussilla hujauksessa, reilussa puolessa tunnissa moottoritietä.

En osannut nukkua bussissa, vaikka se olikin hiljainen puolenyön jälkeen. Siihen asti espanjankielinen puheensorina täytti penkkirivit. Ulkonaisesti näytin ainoalta ulkomaalaiselta eikä korviini osunut muuta kieltä ja rinkkanikin oli ainut auton tavaratilassa. Kuuntelin ensin musiikkia, ja pistin sitten korvatulpat korviini ja yritin torkkua kohti aamua. Bussi pysähtyi pari kertaa vessatauoille, mutta en noussut siitä edes jaloittelemaan.

Perillä aurinkoisessa Barcelonassa olin aikataulun mukaisesti aamutuimaan puoli kahdeksan. Koska minulla oli jo nälkä, vessahätä ja rutkasti aikaa, ennenkuin saisin varaamani hotellinhuoneen, jäin asemalle aamiaiselle. Tortillan, cafe con lechen lisäksi nautin ison croisantin ja jogurtin, kaiken alle 5 euron. Aamiaisen jälkeen istuin vielä tietokoneella ja päivitin kotiväelle tiedon, että oloittanut lomailun Barcessa.

Olin tulostanut kartan itselleni netistä hotellin ja bussiaseman välille. Ja loogisesti juuri noin - väärinpäin. Looginen ajattelukyky kun ei ole niitä parhaimpia ominaisuuksiani. Katselin sanallista selostusta hetken ja hoksasin sitten, että minun on luettava sitä alhaalta ylös ja kun siinä lukee oikealle, se tarkoittaa bussiasemalta päin kuljettuna vasemmalle ja niin edelleen. Aivojumppaa, totesin ja kunhan löytäisin ensimmäisen kadun, osaisin kulkea reitin.  Kun en heti löytänyt katua, kysyin neuvoa ja onnekseni ensimmäinen tumma nainen osasi englantia. Ajattelin, että mitä turhaan kulutan aikaani harhaillen, kun joku kuitenkin seudun tuntee. Opastuksen mukaisesti löysin lähtökadun helposti ja aloitin kävelyn kohti keskustaa. 

Upea Barcelonan katedraali ja yksi pienempi kirkko osui matkani varrelle, joten kävin heti aamutuimaan katsastamassa niiden sisustuksen. Pieni kirkko ei ollut virallisesti vielä auki, vaikka ovi olikin auki, vaan alttaripojat tekivät siellä jotain koristeluja. Ensin yksi heistä totesi reppuani katsellen, että kirkko ei ollut vieä auki, mutta toinen totesi, että voit katsella ympärilleni, jos halusin. Kiitin ja istuin reppu selässäni penkille ja katselin kaunista alttaritaulua ajatuksissani. Kun poistuin kirkosta en nähnyt ketään, pojat olivat hävinneet ja jättäneet oven auki.

Katedraali oli remontissa, mutta sen  portailla istui mustiin pukeutuneita vanhoja naisia kerjäämässä. Naiset katselivat minua uteliaina ja puhuivat jotain keskenään. Kävelin ohi kirkon sisälle lanttia antamatta. Istuin kirkon penkillä ja lausuin kiitoksen hyvin menneestä caminosta ja turvallisesta bussikyydistä ja taisin pyytää siunausta suurkaupungin ruuhkissakin. Kun poistuin kirkosta, annoin yhdelle istuvalle kerjäläiselle euron ja sain heti kimppuuni 3 naista. Kaivoin housun taskun pohjaltani loput kolikot ja ojensin jokaiselle jotain. Minulla ei ollut mitään käsitystä montako euroa jaoin, mutta tilanne jotenkin hämmensi minua. Jos annoin yhdelle, minun tuli ilmeisesti antaa kaikille. Ja miten pystyisinkään valitsemaan roponi saajan? Sain hampaattomia hymyjä ja puhetta, josta en taaskaan ymmärtänyt mitään. Yksi naisista hiplasi repun ulkopuolella roikkuvaa simpukkaani. En halunnut luopua siitä joten katsoin parhaammaksi lähteä kävelemään heidän ohitseen sukkelaan. Muistin Danan sanoneen Burgosin katedraalin edessä, että mustalaiset kiroavat ihmisiä, jos heitä ei auta. Toivoin, että nämä sensijaan siunasivat minua.

Kello oli vähän yli kymmenen kun saavuin hotellilleni, joka sijaitsi aivan keskustassa, parisataa metriä kuuluisasta Ramblaksen kävelykadusta. Ajattelin pyytää, että saisin jättää reppuni vastaanottoon, mutta mies tiskin takana totesikin, että huoneeni oli valmis ja ojensi avaimeni. Olin iloinen ja kapusin kapeita portaita ja käytäviä pitkin hotellin ylimpään kerrokseen. En meinannut saada huoneen ovea auki, mutta kun se lopulta avautui, huoneen karuus yllätti minut. Huone oli pitkä, sisäpihan kuiluun olevan ikkunan vieressä oli sänky, sitä vastapäätä oven vieressä lavuaari ja ikkunan edessä pieni yöpöytä ja huoneen toisessa päässä rumat pöytä ja kaappi. Seinät oli maalattu epämääräisen keltaisiksi. Ikkuna oli auki ja sisällä oli kuuma kuin pätsissä.

Oven toisella puolella huomasin tuulettimen. Hetken olin pettynyt, sitten ajattelin, että sitä saa mistä maksaa ja menkööt, kyllä sitä kolme yötä nukkuu vaikka missä, kun on oma huone! Heitin repun sängylle ja lähdin etsimään käytävällä olevaa vessaa ja kylpyhuonetta, nähdäkseni missä ne olivat. Ja löysinhän minä sen, kerrosta alempana, vaikka esitteen mukaan ne sijaitsivat käytävällä. Kävelin takaisin huoneeseeni, riisuin enimmät vaatteet ja painuin suihkuun ja päiväunille.

Heräsin hiestä märkänä ja kello näytti puoli kahta. Makasin sängyssä ja kuuntelin putkien ujellusta, kylpyhuoneista ja vessoista ja käytäviltä kuuluvia ääniä. Täällä tarvitsen edelleen korvatulppia, ajattelin ja yritin vielä hetken maata sängyssä. Kun se kävi mahdottomaksi lähdin uudestaan suihkuun, puin päälleni ja lähdin kaupungille.

Kun olin aamulla kävellyt Barcelonan katuja kaupunki oli vasta heräilemässä, nyt kaduilla oleva ihmispaljous löi suoraan kasvoille. Huolimatta Leónissa viettämistä päivistä olin kuin  toisessa maailmassa. Missä oli hiljaisuus, missä raikkaat tuulet, missä puut ja pensaat ja reppu selässä kulkevat vaeltajat? Istuin erään talon edessä olevalle tolpalle ja katselin ihmisiä kuin olisin nähnyt näkyjä. Joka paikka oli täynnä turisteja ja niitä oli paljon.

Etsiydyin Ramplakselta sivukujalle ja istumaan isolle terassille, tilasin kahvin ja päätin alkaa suunnittelemaan miten aikani viettäisin tässä suurkaupungissa. Naapuripöydästä kuulin suomenkielistä puhetta.  Moikkasin ikäistäni pariskuntaa ja vaihdoimme muutaman sanan ennen kahvin tuloa. He olivat olleet kaupungissa jo muutaman päivän ja kehuivat kovasti ja suosittelivat ostamaan lipun turistibusseihin, jolla näkisin koko kaupungin.

Kahvittelu jälkeen kävelin katsomaan upeaa venesatamaa ja kävelin myös rannalle. Harmittelin, että en ollut ottanut mukaani rantavehkeitä joten tyydyin katselemaan rantabulevardilta rannalla loikoilevia ihmisiä ja ohikäveleviä, pyöräileviä, skeittailevia, rullaluistelevia ihmisiä.

Katseltuani ihmisiä tarpeeksi kävelin Picasso museoon ja vietin seuraavan pari kolme tuntia viileässä galleriassa. Ihmisiä oli museossa paljon, mutta hyvin siellä mahtui tauluja katselemaan. Upea näyttely, upeita töitä! Kävelin museolta lähimpään ravintolaa ja tilasin pihvin ja ranskalaisia perunoita ja viiniä. Upea päivä oli ohi ja minä olin valmis nukkumaan - kahdeksalta illalla! Ei puhettakaan, että minä jaksaisin riekkua tänä iltana kaupungilla.

Iltatunnelmaa Ramblaksella

 23.7. Viimeinen yö joukkomaijoituksessa on sitten ohi. Välillä oli kuuma, välillä taas kylmä, kuten niin usein tällä matkalla. Illalla auki ollut ikkuna oli laitettu kiinni - ja ymmärrän sen hyvin. Yöilma ei ole lämmin sille, joka nukkuu lähinnä avointa ikkunaa. Minä nukuin rauhallisesti nurkkasängyssä enkä paljon muusta maailmasta tiennyt. Aamulla nautimme yhteisen aamiaisen ylhäällä ruokahuoneessa ja sitten katsoin vaellukseni virallisesti päättyneeksi. Nyt alkaisi loma.

Pihalla istunut Luise auttoi minua löytämään itseni kartalta, ja samalla päätimme viettää kaupunkipäivän yhdessä. Hänen bussinsa Santiagoon lähtisi vasta viideltä - ja minä saisin hotellihuoneeni puolenpäivän jälkeen. Siispä suuntasimme ensimmäisenä katsomaan Santa Marian Katedraalin sisältä - ulkoa olimme sen jo ehtineet kiertämään eilen. Katedraalissa oli upeita lasimaalauksia ja monta monta upeaa huonetta alttareineen omistettuna eri pyhimyksille.

Upea ja erilainen Gaudi´s Casa de los Botines

León = leijona ? Leónin tunnus

Katedraalista kävelimme upean Parador de Leonille ja kävelimme sen aulasta sisäpihalle muina miehinä. Jostain luin, että jos sinulla ei ole rahaa yöpyä tässä viiden tähden hotellissa, käy edes aamiaisella tai kahvilla tai vähintään upealla sisäpihalla katsomassa - ja sen toteutin. Upea paikka olikin, vaikka kukat eivät enää kukkineetkaan. Historian havinan kaikkien patsaiden ja maalausten joukossa siellä kyllä tunsi. Sisäpihan jälkeen kävelimme rakennuksen perässä olevaan museoon jossa ihailimme 1200 luvulta olevia maalauksia mahtimiehistä ja raamatun tapahtumista.

Paavin patsas Parador de san Marcosin sisäpihalla

 San Isidor

Kun Luise lähti jatkamaan matkaansa, kävin lunastamassa varaamani huoneen läheisestä hotellista ja kävin vielä katsomassa San Isidorin kirkkosalin ja museon. Remontti oli meneillään sielläkin. Sisälle museoon ei päässyt kuin opastetussa ryhmässä. Onnekseni tai onnettomuudekseni paikalla ei ollut  muita kuin espanjankielisiä turisteja, joten minut laitettiin ystävällisesti heidän matkaansa. Sain käteeni pienen englanninkielisen lehdykän, muuten en ymmärtänyt esittelystä mitään. No, katselin kiinnostuneena kyllästymättä kaikki aarteet - ja niitä riitti. Aivan uskomaton paikka. Turvatoimet olivat omaa luokkaansa, josta jo arvasi, että olemme tärkessä paikassa. Huone toisensa jälkeen avattiin kun saavuimme ovelle, ja se suljettiin heti jälkeemme. Turvakameroitakin oli näkyvissä monin paikoin, valokuvata ei saanut. Upea, hieno paikka hautakammioineen, muinaisine kirjastoineen ja freskoineen ja muine aarteineen.

Kulttuuririkkaan päivän päätteeksi kävin syömässä, kaupassa ja palasin hotellihuoneeseeni. Ensin pyykit, sitten valutin vettä ammeeseen, tyhjensin lähes puoli putelia shamppoota veteen ja loiskahdus - minä sukelsin veteen liottamaan itseäni. Vain kylmä juoma puuttui - se jäi nimittäin kaupan kassalle. Hiukan harmitti, mutta en viitsinyt lähteä enää ulos. Sitten sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin nauttimaan pienestä leivoksesta, suklaasta ja muista herkuista espanjalaisen tv-sarjan ääressä. Kiitollisena nukahdin rauhalliseen uneen tänäkin iltana.

24.7. Heräsin ensimmäisen kerran naapurin kotiutumiseen joskus puolenyön jälkeen. Suihku lauloi ja vessaa vedettiin. Huomasin päätäni särkevän. Otin viimeisen särkypillerini ja toivoin sen olevan sillä ohi. Vaan ei ollut, särky jatkui heti kun heräsin yhdeksän jälkeen. Pakkasin rinkan ja kävin aamiaisella ennenkuin luovutin huoneeni puoliltapäivin.

Kävelin suoraan ensimmäiseen avoimeen apteekkiin (kiersin ainakin viisi, ennenkuin löytyi avoinna oleva) ja pyysin lääkettä. Sain ystävälliseltä myyjältä ison paketin 600mg särkylääkettä reilulla eurolla. Särky loppui aika nopeaan sen jälkeen.

Loppupäivä meni puistoissa istuessa, markkinoilla, kahviloissa ja saapuvien kävelijöiden marssia katsellessa. Oli haikeaa toivotella heille buen caminoa, kun oma reissu oli siltä osin ohi. Näin saksalaisen Marcon, jonka olin viimeksi tavannut ennen Burgosia. Hänen kulkunsa oli edelleenkin vaivalloista ja vaappuvaa, mutta määrätietoista. 

Kävin vielä Inglesia San Martinissa sekä Plaza Mayor Costitution Españolassa, aikaahan minulle oli ruhtinaallisesti, enkä jaksanut istua paikallani pitkiä aikoja. Kun olin matkalla bussiasemalle seitsemän jälkeen illalla, tuntui, että olin nähnyt kaupungista kaiken sen, mitä halusinkin. Vierailemisen arvoinen kaupunki tämä León.

 "Alabado seas, mi sënor, por todas tus criaturas" S. Francisco Asis

Auts, rakot paranevat molemmista kantapäistä - mutta menetän isovarpaan kynteni.

vasen isovarpaan kynsi menetetty, oikeassa verenpurkautuma - mutta aurinko paistaa!

Bussini Barcelonaan lähti yhdeksältä. Bussikuski vain vilkaisi minua ja ruksi matkustajaluettelosta sen ainoan ulkomaisen nimen ja viittasi minut sisään. Minun ei tarvinnut edes esittää netistä tulostamaani matkalippuani. Mukavat 3 päivää Välimeren rannalla oli edessä vielä ennen kotiinpaluuta. 

22.7. Perillä Lónissa. Istun aukion laidalla, Leónin Katedraalin luona, edessä iso lasi limua ja pulla. Olen niiiin onnellinen ja tyytyväinen saavutukseeni. Viimeinen kävelypäivä on ohi - tältä erää. Mikä tunne! Rakot voivat nyt parantua. Jalkoja ei tarvitse enää sulloa aamulla vaelluskenkiin, sandaalit saavat riittää loppuloman. Aurinko, ilma ja vapaat varpaat. Tavoite on saavutettu ja siitä nautitaan tänään!

Catedral de León.

Askelmerkki Leónissa

Kävely sujui aamusta alkaen hyvin. Askel oli kevyt ja mieli vielä kevyempi. Olin perillä reilussa neljässä tunnissa, eli majapaikassa kolkuttelin jonon hännillä jo puoli kahdeltatoista. Kielten sekamelska oli taas korvia huumaava. Edessäni oli vanha japanilainen vaeltaja, Yosio joka tervehti minua iloisesti. Hän oli ollut Hermanilloksessa kanssani. Pieni, sitkeä lähes 70 vuotias mies, joka kulki toppatakki päällään helteessäkin. Hän kysyi, mitä yhteistä on japanilaisilla ja suomalaisilla. Mietin hetken ja keksi kaksikin asiaa: rauhallisuuden ja Muumin. Hän nyökkäsi ja sanoi hiljaa ja hymyillen, että "me ei puhuta koko ajan". Meidän ei tarvinnut täyttää hiljaisuutta äänillä. Niimpä niin.  

Edempänä jonossa oli myös Dave, nuori englantilainen, jonka kanssa olin yöpynyt samaisessa paikassa. Hän oli menossa Santiagoon asti ja haki vain leiman ja jatkoi matkaansa samantien eteenpäin. Jonottajien kasvoilla oli tyytyväinen ilme - mietin itsekseni, kuinka moni oli vasta matkansa alussa, odottamassa pyhiinvaeltajan passin ensimmäistä leimaa, kuinka moni jatkaisi matkaa tänään tai huomenna ja koinka moni jäisi tänne minun tavallani. 

Luise, nuori tanskalainen tyttö kopautti olkapäätäni. Hänet olin tavannut viimeksi matkalla Fromistaan, nyt pääsimme majoittumaan samaan huoneeseen jälleen. Sitä ennen lähdimme huurteiselle ja syömään, nauttimaan elämästä ja siitä, että pääsimme perille.  Tai melkein, sillä Luise kertoo hyppäävänsä bussiin huomenna iltapäivällä ja menevänsä Santiagoon ja sieltä kävellen Finnisterreen. Taas yksi reittisuunnitelma, joka ei tullut mieleeni. Minä vietän Leónissa kaksi päivää ja hyppään sitten bussiin ja matkustan Barcelonaan. Mutta se on jo toinen juttu. Sitä ennen nautin viimeisestä yöstäni isossa makuusalissa, viimeisestä suihkusta yhteisessä kylpyhuoneessa ja naapurisängystä kuuluvasta kuorsauksesta. Kaikkeen tähän olen niin tottunut, että se ei haitannut minua enää ollenkaan. Asioita, jota kuitenkaan tuskin kaipaan kotiin päästyä.

Tästä se viime vuonna alkoi ja tähän se tänävuonna loppui. Vaeltajan reissu on ohi - tältä erää.

21.7. Aamulla osallistuin yhteiseen aamiaiseen ja vaikka luulin, kukaan ei katsonut minua mitenkään pitkään. Olivathan he minut nähneet, joten en ollut ihan uusi naama pöydässä. Isäntä tervehti minua erityisen ystävällisesti, josta oletin hänen ajatelleen minun olleen vaan toooodella väsynyt, kun olin luistanut illallisesta. Aamiainen oli  rapeaksi ja osittain ruskeaksi poltettuakin pannulla paistettua valkoista leipää, marmeladia tai voita ja juustoa, vahvaa kahvia ja teetä. Otin jääkaappiin piilottamani jogurtin ja söin vielä repusta kaivamani appelsiinkin lisäksi, sillä leipä alkoi pöydästä loppua jo alkuunsa. Monta nälkäistä nuorta miestä piti siitä huolta.  Joku oli matkalla ketonut, että nämä donativo -alberguet houkuttelivat varsinkin nuoria pikkurahalla tai rahattomana kulkevia nuoria ja tiesin ainakin yhden pöytäseurueen pojan pummanneen rahaa aikaisemmissa paikoissa. En ollut huomannut häntä illalla ja kuulinkin hänen olleen niin väsynyt illalla, että oli nukkunut heti perille päästyään.  Hyvin hän näytti matkaa tekevän rahattomanakin. Juttelimme aamiaisella vilkkaasti kaikki keskenämme ja pohdimme reittivaihtoehtoja. 

Edessä oli taas pitkä matka ilman kyliä, baareja joten omat eväät olivat tarpeen. Olin eilen paistanut munakkaat patongin väliin, minulla oli hedelmiä ja paljon vettä, joten uskoin pärjääväni. Saksalaisnuoret kertoivat ehkä siirtyvänsä varsinaiselta reitiltä pois Reliogosin kaupungin kohdalta. Katselin karttaa ja mietin itsekkin "sortuvani" tähän vaihtoehtoon. Näin saisin ostettua ensimmäisen kahvini noin 20 kilometriä käveltyäni...

Reilun aamiaisen jälkeen pysähdyin vasta 3 tunnin kävelyn jälkeen ja nautin omatekoisen munabogadillokseni puolikkaan. Yksinäistä oli kävellä jälleen, sillä reilun tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että taisin kulkea viimeisenä porukasta. Toiset kävelivät todella nopeasti, joitakin olin ohittanut kun he olivat pysähtyneet juomatauolle, mutta he olivat puolestaan ohittaneet  joidenkin minuuttien päästä jälleen.

Yllätyksekseni kuulin jonkulaista ääntä, joka läheni minua ja huomasin horisontissa kulkevan junan! Siellä oli siis rautatie. Muutama kilometri myöhemmin löysin siitä kertovan liikennemerkinkin, mielestäni hiukan koomiselta tuntuvalta paikalta.

Kuolleen vaeltajan muistomerkin näkeminen pysähdyttää aina ja saa miettimään omaa jaksamistaan ja elämän rajallisuutta ja kuoleman yllätyksellisyyttä.

On tärkeää muistaa levätä aina kun siltä tuntuu.

Reliogosin kohdalla mietin kaksi kertaa, poikkeanko alkuperäisestä reitista ja kiusaus voitti, lähdin kahvin perään. Baari, johon eksyin osoittautui mielenkiintoiseksi. Sitä piti kylähullun oloinen hippimies joka soitti rokkia todella kovaa. Baarissa oli taas ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, joten ajattelin olevani todella kaikista viimeisenä siitä porukasta, jota olin tottunut näkemään aikaisempina päivinä. Toisaalta oli mukavaa kulkea yksinään, toisaalta muodostuvat vaeltajaperheet ja tuttavuudet ovat tärkeitä. Kun perhe häviää, tuntuu haikealta, ja huomaa, että kaipaa perhettään.

Join kahvin ja söin perunamunakkaan ja vielä banaanin ja nautin auringonvarjon tuomasta lomatunnelmasta. Kun muut lähtivät vastakkaiseen suuntaan kuin minä olin aikonut, oli pakko vielä tutkia karttaa ja huomata, että en tiedä mihin he olivat menossa. Jatkoin matkaani siis yksin ja ainoat kävelijät joita tapasin olivat kaksi miestä, jotka kulkivat caminoa vastapäivään - he olivat palaamassa Santiagosta! Kun jää kävelijöiden jonosta jälkeen, saa todella kävellä rauhassa. Uskaltaisinko sanoa, että rakkoni ovat nyt parantuneet, sillä en tuntenut niitä ollenkaan enää koko päivänä?

Mansilla de los Mulasissa törmäsin slovakkipariin, jotka olin tavannut jo pari viikkoa aikaisemmin ensimmäistä kertaa ja joiden kanssa olin yöpynyt samassa huoneessa useasti. He istuivat jo terassilla, kun kömmin kaupunkiin. Kävin kirjautumassa sisälle Alberqueen, nopeasti suihkussa ja palasin aurinkoiselle terassille heidän seuraansa.  Söimme yhdessä ja he kertoivat omasta matkastaa, jota miehen jalkavaivat olivat hidastaneet. He eivät olleet kuitenkaan varanneet vielä paluulippua, joten heillä oli aikaa kävellä omaa tahtiaan Santiagoon asti. He olivat nähneet Danan pari päivää aikaisemmin ja kertoivat hänenkin terveisensä.

. 

20.7. Hurja näitä täkäläisiä paikan nimiä. Pitkiä, monimutkaisia - ja vaikeita muistaa. Kun illalla katsoo reittiä ja määränpäätä, aamulla ei muista paikan nimestä enää mitään.

Perillä Hermanilloksessa oli helppo huokaista ja ajatella, että olipahan päivä. Kävelin Sahaguniin asti muiden mukana, mutta sitten päätin lähteä toista reittivaihtoehtoa pitkin kohti Hermanillosta. Se oli opaskirjan mukaan hiljainen reitti keskellä ei mitään keskelle ei mitään. Ja voin allekirjoittaa tuon, kulkin 9 kilometriä, lähes 3 tuntia ilman yhtäkään kulkijaa edelläni tai jäljessäni. peltoa riitti, varjoa ei kuin muutamassa paikassa. Aurinko paistoi ja oli todella hikinen päivä. heittäydyin selälleni varjoon ja otin rennosti. Mihinkä täällä oli kiire? Ei mihinkään. Jalat ei kiusanneet muuten kuin, että tuntuivat väsyneiltä. Tarkistin juomavarastoni ja totesin sitä olevan riittävästi. Veden lisäksi olin varannut muutaman mehutetran rinkan pohjalle varmuuden vuoksi.

Juuri ennen Hermanillokseen saapumista luulin näkeväni näkyjä. Olin jonkunlaisen mäen päällä ja olin näkevinäkin kaukana horisontissa rakennuksia. Kun laskeuduin mäkeä alas ja seuraavaa ylös, ei rakennuksia enää näkynytkään. Minne lie hävinneet. Eteen tuli kuitenkin hylätty, kummitusmainen lasten leikkipuisto. Keinut heiluivat pienessä tuulessa aavemaisesti. Siellä olisi ollut puiden katveessa varjoa tarjolla, samoin retkipöytiä, mutta minua kammotti sen verran, että kiirehdin askeleitani. Ei todellakaan tehnyt mieli mennä moiseen paikkaan yksin. Meni ainakin 15 minuuttia tuosta paikasta, kun näin ensimmäiset rakennukset edessäni. Huokaisin helpotuksesta, istuin ojan penkalle ja kaivoin mehut esiin. Nyt oli aika rauhoittua ja juoda lisää. Mitä lienee nestehukan aiheuttamia väsymyksen oireita nuo pelon tunteet?

Perillä majoittauduin pieneen Albergueen, joka tarjosi yhteisen illallisen ja aamiaisen. Minulla oli kuitenkin niin nälkä, etten voinut odotella iltaan asti vaan käytyäni kaupassa tein itselleni munakkaan ja söin salaattia ja patonkia. Kylän kaupassa palveli mitä ystävällisin pieni mies, joka unohdettuani kananmunani sinne, toi ne minulle henkilökohtaisesti majapaikan keittiöön. Illalla kun muut 11 kulkijasta alkoivat syömään, minä painuin kylälle. Tunsin olevani porukan petturi, mutta en välittänyt nyt yhteisestä ateriasta, pakkoseurustelusta enkä seurasta yleensäkään. Röllipeikon räytymispäivä tai jotain, mutta kaipasin vain hiljaisuutta ja nukkumista. En tuntenut ketään yöpyjistä, yhden nuoren parin olin kyllä nähnyt aikaisemmin jossain, mutta muut olivat täysin uusia minulle.

19.7. Aamulla pääsin matkaan "myöhään" eli puoli kahdeksan jälkeen, sillä söin kaupungilla aamiaisen pitkän kaavan mukaan: pekonia, kananmunaa, tuoremehua, cafe con lechea ja muffinsin. Edellisenä päivänä en ollut nähnyt väsymykseltäni kaupunkia yhtään, enkä sitä nytkään jäänyt ihailemaan. Edessä oli kova päivä ja kilometrejä paljon. Kantapää kiukutteli, pitkä tasainen tylsä meseta verotti kulkijaa, vaikka taukoja pidinkin. Uskomatonta, miten loputtomilta  nämä pellot tuntuvat.

Auringonkukkapeltoja riittää

Caminon nuorimmat kulkijat

Calzadilla de Cuezan kohdalla baarin edessä oli ampulanssi. Ensin luulin, että oli tapahtunut jotain, meseta oli vaatinut veronsa, mutta pian huomasin, että siinä oli vapaaehtoisten porukka kävelijöiden vaivoja hoitamassa. Hetken mietin, näytänkö rakkojani heille, mutta päätin pärjätä edelleen omalla hoidollani. Carrionissa tapaamani Ian käveli perässäni baariin ja huokaisi syvään sen, mitä kaikki ajattelimme: tämä meseta saa minut sekoamaan. Minä kaipasin jo metsiä ja vuoria... mutta kai tämäkin on kestettävä, että niitä näkisi.

Ilma oli tänään lämmin, mutta yllättävän tuulinen. Paikoin oli vaikea saada hattua pysymään päässä, joten vaihdoin puffiini, joka suojasi myös korvat. Tuuli helpotti oloa, ei tullut hiki.

Hieman ennen Terradillosta käännyin ensimmäisen yksityisen pihaan ja yövyin  Alberque Jacques de Molay:ssa, jossa sain sängyn 10 euron hintaa  4 hengen huoneessa. He mainostivat sänkyä 7 e, mutta ne paikat kuulemma olivat jo menneet. Paikka oli aivan uusi ja hieno, luxuksena oli oma vessa ja suihku jokaisessa huoneessa. Huoneessa oli saapuessani espanjalainen mies, joka ei osannut yhtään englantia, mutta myöhään illalla sinne tuli myös kaksi kanadalaista nuorta naista. Pesin kahden päivän pyykit, jotka kuivuivat kovassa tuulessa hetkessä, söin ison pasta-annoksen ja katselin televisiosta Rubert Murdochin oikeudenkäynnistä kertovia uutisia. En ymmärtänyt siitä mitään, mutta pohdin, miksi uutinen englantilaisesta mediamogulista oli niin iso Espanjassa.

Olen nyt noin kolmen kävelypäivän päässä Leonista, eli olen perillä 22 päivä. Toisaalta on haikea lopettaa kävely - joskus tuskaisina hetkinä voisin lopettaa siihen paikkaan. Tunteet ja tunnelmat vaihtelevat päivittäin, mutta aina aamuisin lähden riemumielin caminolle ja iltaisin nukahdan tyytyväisenä päivän kulkuun. Tämä on mun juttu. Kävely kohti tuntematonta. Vapaus. Yksinkertaisuus.

18.7. Paska päivä. Sekä vanhat kantapään rakot kiusasivat kävelyä ja flunssan oireet eivät jättäneet rauhaan, vaikka luulin jo niiden menneen ohi. 20 kilometrin jälkeen olin puolikuollut kun saavuin Carrion de los Condesiin. Heittäydyin heti ensimmäisen ilmeisesti munkkien ylläpitämän  Albergue Spiritu Santo Conventin pihaan ja sain sängyn neljän hengen huoneesta ystävälliseltä pieneltä mieheltä. Oliko hän munkki, ehkä? Lisäkseni sinne ilmestyi saksalainen mies ja kaksi ranskalaista naista, jotka näyttivät vieläkin rasittuneemmilta kuin minä. Suihkun jälkeen ensityökseni kävelin apteekkiin ja ostin espanjalaista lääkettä rakkoihini, Petadinea. Se on ruskeaa nestettä joka kovettaa rakon, ja kaikki tuntuivat vannovan sen nimiin, siinä missä minä olin uskonut Compeediin. Apteekin jälkeen kävin kaupassa ostamassa evästä seuraavalle päivälle ja menin sänkyyn ja otin muutaman tunnin torkut. Ranskalaiset oliva siellä jo nukkumassa ja jatkoivat uniaan kanssani. Oloni parani jonkun verran. Illalla istuin pihalla ja soitin nuorimalle pojalleni, joka täytti tänään 21 vuotta. Muuta en jaksanut tehdä.

.

Päivän reitti olisi ollut tosi tylsä, jollen olisi opaskirjasta huomannut vaihtoehtoista, joen Rio Uciezan vartta kulkevaan reittiä. Toinen reitti olisi kulkenut autotien vierelle rakennettua sendaa pitkin, mutta en halunnut kuunnella autojen ääniä. Onneksi lähdin joenrantaa pitkin, sillä siellä linnut lauloivat, sammakot kurnuttivat wip wipit ja veden solina kruunasi luontokokemuksen. Söin eväitäni joenpenkalla istuen ja kuuntelin ääniä. Myöhemmin yhdellä vedenottopaikalla oli kolme espanjalaista työmiestä menossa ilmeisesti pellolle ja yksi haki ison karkkikipon autosta ja tarjosi minulle karkkia! Namusetiä pitää varoa, mutta tuskin näistä herroista oli mitään pelkoa kenellekkään. Kertaakaan en ole tuntenut itseni uhatuksi, vaikka yksin kuljenkin. Thank God.

Huoneessa mennessämme nukkumaan, saksalaismies ihmetteli, miten vieraat naiset ja miehet laitettiin nukumaan samaan huoneeseen, vaikka oltiin luostarissa. Mitä paavi siihen sanoisi? hän kysyi. En osannut sanoa siihen muuta kuin, että en tiedä. Hänella oli rakot jaloissaan, mutta ei yhtäkään laastaria. Annoin sekä petadinea että viimeiset Compeedini hänelle. Hän sanoi kävelevänsä seuraavana päivän vain 10 kilometriä - jos sitäkään. Jalat olivat niin kipeät. Hän kertoi vaeltaneensa paljon vuorilla, eikä silloin ollut saanut rakkoja, mutta täällä niitä nöytti tulevan hänellekkin.

17.7. Nukuin kuin tukki, mutta niin vain olin ylhäällä kuudelta, kun muut jo tekivät lähtöään huoneesta. En ollut herännyt kertaakaan yskimään ja oloni oli kerrassaan hyvä heti aamusta. Kävin keittiössä keittämässä veden, otin lääkkeet ja ennen seitsemää olin jo kävelemässä. Alussa tuntui oudolta, kun ei ollut kaveria mutta pian jo nautin siitä, että voin kulkea täysin oman tahtini mukaan. Juttukumppanin puutteessa pistin ensimmäistä kertaa mp3:n kuulokkeet korviini ja jatkoin diskonjytkeessä matkaa.

Päivä oli jälleen pilvinen, juuri sopiva mesetan ylittämiseen, koska varjoa ei sieltä juuri löydy. Heti Castron jälkeen oleva nousu Alto Mostelaresille hieman koetteli, mutta selvisin siitäkin ilman ongelmia. Yksi askel kerrallaan edetään, ajattelin Shakiran antaessa nousulle potkua She wolf:in tahdissa. Kukkulan päällä huokaisin hetken ja jatkoin sitten taas matkaa - alaspäin ja sitten suht tasaista maastoa eteenpäin.

Kun hätä iskee, mesetalla toivoo olevansa yksin tai ainakin kaukana muista. Niin tälläkin kertaa, ja onnekseni takanani ei näkynyt ketään pitkään aikaan. Lisäjännitystä kulkuun tuli yllättävältä taholta: sekosin laskuista kuinka montaa traktoria, leikkuupuimuria ja rekka-autoa sain varoa tämän päivän aikana. Täällä tosiaan viljellään viljaa ja paalutetaan sitä ja kuljetetaan paikasta toiseen. Tie pöllysi ja kun pääsin perille, hiekkaa tuntui olevan silmät ja suut ja muut paikat täynnä. Ei auttanut kuin hypätä ojan puolelle kun vastaan tuli leikkuupuimuri ja tie ei riittänyt sekä sille - että kulkijalle. Sen sijaan kun pieni silta ei riittänyt, en hypännyt jorpakkoon, eli Rio PISUERGAAN vaan traktorikuski odotti kärsivällisesti, että pääsin sillan yli ennenkuin hän ajoi sillalle. Huiskautin kiitokseksi kättäni ja sain iloisen torventöräyksen vastaukseksi.

Tänään on laskujeni mukaan jälleen sunnuntai. En ollut löytänyt avointa kauppaa matkan varrella olevista parista kylästä, joten toivon sellaisen löytäväni periltä, sillä minun evääni olivat nyt loppu. Olen nähnyt tänään nuorimmat kävelijätkin, yksi espanjalaispariskunta kävelee kolmen lapsen kanssa, lapset on noin 6-9 vuotiaita. Burgosissa näin saksalaisen naisen kävelevän myös kouluikäisen pikkupojan kanssa. Uskaliaita vanhempia ja reippaita kävelijöitä kaikki lapset!

Fromistasta löytyi kauppa ja ravintoloita ja kaikki, mitä tarvitaan. Majoittauduin kunnalliseen Albergueen ja suihkun jälkeen ulos kahville ja croisantille päiväkirjaa täyttämään ja sen jälkeen kauppaan ostamaan hedelmiä ja leipää evääksi seuraavaksi päiväksi.  Puiston penkeillä puiden alla lojui siestalla pyöräilijöitä odottamassa vuoroaan päästä majoittumaan, he kun joutuvat odottelemaan, että kävelijät saapuvat ensin perille. Viimeisin kävelijä, jonka itse huomasin oli irlantilainen Ian, joka kertoi kävelleensä Hontanasista asti ja "newer again" tekevänsä niin pitkää päivämatkaa, ja hän saapui perille viiden jälkeen. Jokainen koettelee rajojaan - ja minä luulen omani olevan alle 30 kilometrissä tässä helteessä.

Fromistan keskustassa on upea 1100 luvulta peräisin oleva kirkko, Inglesia de San Martin, joka tuntui vetävän turisteja jopa busseittain. Koska ihmisiä oli niin paljon, en mennyt sitä katsomaan, vaan vietin aikaani läheisessä puistossa

Sen sijaan vierailin toisessa kirkossa, San Pedrossa, jossa lisäkseni ei sillä hetkellä ollut ketään. Tämän kirkon torneissa oli neljä haikaran pesää ja jokaisessa oli vähintään yksi haikara. Niiden nokkien kalistelua oli hauska seurata tien toiselta puolelta penkillä istuen.

Majatalossa seurasin sängystäni hieman huvittuneena yhden hieman varttuneemman ranskalaismiehen flirttailua nuorelle tanskalaiselle naiselle, jonka olin nähnyt parina viime päivänä reitillä. Nainen vaikutti vaivautuneelta ja kieltäytyi lähtemästä miehen kanssa illalliselle kertomalla syöneensä jo. Kun mies oli lähtenyt näin hänen kaivavan kuitenkin eväänsä esiin ja syövän puolikkaan bogadilloksen. Burgosissa olin jo todistanut yhden matkaromanssin toteutumista, ehkä niitä on enemmänkin.

16.7. Toinen päivä mesetalla, jossa kauniita peltoja riittää todella silmänkantamattomiin. Lähdimme taas aikaisin ja odottelimme auringon nousua takanamme. Kun auringon säteet nousivat vuoren takaa, näky oli sanoinkuvaamaton.

Kävely oli helppoa, vaikka tuloksena olikin uusi rakko. Kengät ei vain taida olla minulle oikeanlaiset, tai sitten vika on jossain muualla. Oli haikeaa kävellä kohti määränpäätä, sillä Dana oli edellisiltana katsellut omaa suunnitelmaansa ja todennut, että hänen pitää alkaa hieman kiristämään tahtia, että ehtisi Santiagoon määräaikaan mennessä. Hänellä oli lento odottamassa Madridiin sukulaisten luokse. Harmittelin, että minulla ei ollut tarpeeksi aikaa kävellä hänen kanssaa perille asti mutta toisaalta taas liiankin paljon aikaa ehtiäkseni Leóniin. Edessä oli siis eroaminen rakkaaksi tulleesta kaverista.

Matkan varrella vierailimme muinaisen San Antonin luostarin raunioilla. Luostarista ei ollut paljon muuta jäljellä kuin seinät, mutta siellä toimi 12 paikkainen Albergue! Nautimme eväistämme ja auringosta ja ihmettelimme, miten paljon raunioita olemme matkamme aikana nähneet.

Palasimme lepohetken jälkeen caminolle, joka kulki upeiden kaarien alitse ja kävelimme sen jälkeen Castrojeriziin, jonne matkaa oli enää noin 5 kilometriä.

Ennen eroa nautimme kuitenkin pitkän lounaan yhdessä Danan kanssa, tällä kertaa viinin kera. Oli haikeaa jäädä yksin ja hänelle jatkaa yksin, mutta edessä se olisi ollut joskus kuitenkin. Hän antoi minulle lähtiessään muistoksi nahkaisen nuolin koristellun rannekorun ja minä irrotin reppuni sivussa roikkuneen Muumipeikko avaimenperän ja ojensin sen häelle. Hän oli iso Muumi fani ja lupasi pitää maskotista hyvää huolta.

Dana täytti juomapullot ja jatkoi matkaansa.

Olin majoittautunut heti puolenpäivän jälkeen Casa Nostraan, yksityiseen Albergueen, jonne nyt palasin yksin. Paikka oli jotenkin hieman hippimäinen, mutta huone ja sänky oli mukava. Pienessä keittiössä pystyi tekemään ruokaa ja suihkut toimivat moitteettomasti. Paikan isäntä, nuori mies ohjasi jokaisen vuorollaan yksitellen huoneeseen ja näytti paikat. Mukava vastaanotto!

Rutiinien jälkeen kävelin kylälla ympäriinsä  ja huomasin, että siellä jonkunlaiset markkinat ja myös pyöräilykilpailu. isoja läjiä valkosipuleita oli myynnissä maahan pinottuina. Ostin jäätelöä ja nautin rauhallisesta ilmapiiristä. Illalla kävin vielä yksin oluella ja  syömässä ison bogadilloksen puolikkaan paikallisessa baarissa, istuin terassilla päiväkirjaa kirjoittaen ja nauttien upeasta vuoristomaisemasta. En ollut nähnyt yhtäkään majapaikkani kulkijaa aikaisemmin, mikä tuntui oudolta. Yläsänkyyni majoittunut nuori etelä-Korealainen tyttö liittyi seuraani juuri kun olin lähdössä. Jäin juttelemaan hänen kanssaan hetkeksi- eihän minulla ollut kiire mihinkään.. Olin rauhallinen ja tyytyväinen kaikkeen mitä olin tähän mennessä kokenut ja saanut tältä matkalta. Elämä on ihanaa kun ottaa hetken, päivän ja askeleen kerrallaan eikä kiirehdi mihinkään. Täällä Caminolla on helppo pysähtyä ja vain olla. Taito, joka pitäisi osata säilyttää kotonakin.

Illalla seitsemän jälkeen kännykkä piippaa ja Dana lähettää terveiset Boadilla del Caminosta asti. Hän taivalsi uskomattomat 38,4 km! Upea suoritus, joka ei onnistu ihan joka päivä. Hyvä Dana!

15.7. Hotelliyöstä riippumatta olimme ylhäällä jo puoli kahdeksan. Keräsimme pyykit kylpyhuoneesta, pakkasimme ja lähdimme repun kanssa kaupungille aamiaiselle jo ennen kahdeksaa. Olimme oppineet nopeiksi - ja toisaalta taas kuinka kauan menee vaatteiden pukemiseen yleensäkään? Onneksi suurkaupungissa oli jo kahvilat auki ja saimme ensimmäisen kahvikuppimme ja tortillamme eteemme tuota pikaa. Ei ollut edes jonoa - mistä ajattelimme, että suurin ryntäys oli jo ohi ja paikalliset vielä nukkuivat. Katsoimme kirjojamme ja totesimme, että nyt olisi sitten kuuluisa Meseta edessä. Viljapellot siis jatkuisivat ja asutus alueet vähenisivät. Ensimmäiseen kylään oli 10 kilometriä, joten juotavaa piti olla omasta takaa.

Kulku oli mukavaa ja maasto ja reitti helppo. Olokin oli ihan mukava, tuntui, että lääkkeet alkavat tepsiä ja flunssa kadota. Silmät ei ole enää niin vuotavat ja nuha pysyy kurissa nuhatipoilla. Eniten olen helpottunut, kun yskä on vähenemässä, ei satu enää kylkiin kun ei yski.

Majoittauduimme Hornilloksessa kirkon vieressä olevaan Santa Marian majataloon ja nautimme rutiinien jälkeen joutenolosta. 70 ihmisen, yhden baarin ja kaupan kylässä kun ei muuta juuri pysty tekemään. Pitkästä aikaa kävimme syömässä Menu Peregrinosin ja täytyy sanoa, että hyvää oli. Näinkin pienessä paikassa löytyi siis hyvä kokki!